Lauran paluu

Aloitin vaellukseni etelään perjantaina 29. lokakuuta kello 6.30 (täältä maan alta). Lopulta 11 tuntia kestäneen matkan jälkeen pääsin vanhaan tuttuun kylään huomatakseni, että mikään ei ollut muuttunut kuudessa vuodessa paitsi keittiön kaapit. Voisi kuvitella, että noin 410 km matkan pystyisi taittamaan vauhdikkaamminkin, mutta tällä kertaa kävi nyt näin. Ensimmäisenä kun pääsin metrolla bussiasemalle, sain kuulla, että kaikki kyseisen perjantain bussit Basilicatan suunnalle olivat täynnä (olisi pitänyt varata paikka etukäteen). Palasin siis metrolle, menin rautatieasemalle ja hyppäsin ensimmäiseen junaan kohti Baria. Ensimmäisen kerran juna pysähtyi noin klo 10 ja junan sisällä sana kulki lakon alkaneen. Junien lakko, joka kestäisi aina kello 18 asti illalla (laskeskelin jo, että joutuisin viettämään yöni tien päällä). Raiteilla oli kuulemma joku meidän edessämme ja vähänhän se on vaikeaa mennä junalla siitä sitten ohi. Reilun puolen tunnin pysähdyksen jälkeen jatkoimme kuitenkin matkaa, mutta pysähtelimme kaikille pikkuasemille, sillä kyytiin oli nousuttu matkustajia siitä pysähtyneestä junasta. Mysteeriksi jäi, oliko se yksi juna mennyt yksin lakkoon ja miten siitä sitten lopulta mentiin ohi... Kerran sitten vielä pysähdyttiin teknisen vian vuoksi, mutta siitä tuli oikein kuulutuskin. Kuulutus kertoi myös, ettei ole tietoa kuinka pitkäksi aikaa pysähdytään. Lopulta pääsin kuitenkin sillä ihan samaisella junalla Bariin asti josta vaihdoin paikalliseen kahden vaunun lähijunaan joka oli aivan täynnä ja kyykin sen kyydissä vielä 1,5 tuntia päästäkseni jo suht läheiseen kylään josta minut tultiin hakemaan. Aina ei voi kyllä tietää, että kuuluuko nauraa vai itkeä. Yleensä ensin naurattaa ja sitten itkettää.

Vaihtariperheessäni kaikki oli kutakuinkin kuin ennen, mitä nyt keskimäärin olimme kaikki vanhentuneet sen kuusi vuotta. Ruoka oli hyvää ja sitä oli syötävä ihan liikaa. Käsin tehdyt lasagnelevyt ja tuoreet ruoka-aineet kuitenkin tekevät tästä velvollisuudestä vähemmän vaikeaa. Perheen poika menee ensi kesänä naimisiin ja toivottavasti minäkin pääsen juhlimaan mukaan. Kylässä ihmiskato uhkaa kovasti, vanhasta keskustasta saisi kuulkaa kesäasuntoa halvalla jos jotakuta kiinnostaa. Tapasin myös vanhan italiankielen professoressani ja vaihtariyhdistyksen entisen puheenjohtajan, joka ei nyt ollutkaan kuuden vuoden jälkeen 106-vuotias. Ilmeisesti 17-vuotiaan maailmankuvassa (vaikkakin kansaivälisten kokemusten rikastamassa) ei ole mahdollista erottaa toisistaan ikäluokkia n. 30:n vuoden jälkeen. Kyseinen rouva muuten korjasi lausuntani painotuksia edelleen yhtä rautaisella otteella, hieno nainen hyvällä asialla kaikinpuolin. Kylässä sijaitsee edelleen vaihtariyhdistyksen Basilicatan (yksi kenties ainoa) keskus, jossa hoidetaan vuosittain useiden nuorten asioita ja ongelmia kodeissa kaukana kotoa. Sain kuulla olevani kylän 13. tänävuonna takaisin vierailulle tulut entinen vaihto-oppilas. Kun miettii, että kylässä on noin 5000 asukasta voi päätellä vaihtareiden kotiin ottamisen olevan keskimäärin yleisempää kuin monissa muissa paikoissa...

Palasin takaisin Roomaan seuraavana tiistaina vain reilun 6 tuntia kestäneen linja-automatkan jälkeen levänneenä, hyvin syötettynä ja viikunahillopurkki matkassa. Täällä maanantai oli pyhäpäivä, itse asiassa kaikkien pyhimysten päivä (minäkin kävin kunnon katolilaisessa messussa!) ja tiistai taas oli kaikkien kuolleidein päivä, mutta kuitenkin normaali arkipäivä jolloin on vain tapana käydä hautausmaalla. Viime viikko menikin sitten viikonloppua odottaessa, mutta se mitä silloin tapahtui onkin kuulkaas jo ihan toinen tarina... Nyt koitan löytää kadonneen opiskelurytmini ja koodata ahkerasti.

Tässä vielä pari satunnaista kuvaa. Vähän maisemaa siitä, miltä etelä-Italiassa näyttää horisontti kylistä kukkuloilla. Sitten vielä äärimmäisen kummallinen pieni hedelmä jota kasvoi pensaassa pihalla ja joka maistui juuri sille miltä se näyttää.