Ihmisshakkia ja käsitöitä

Maanantaina olin elämäni ensimmäisessä italialaisessa tenttitilaisuudessa ja olihan se vähän jännää. Eikä vain siksi etten oikein osannut mitään tai välttämättä ymmärtänyt kysymyksiä. Tentin aloittamiseen meni noin puoli tuntia (aikaa oli varattu 1h 45min yhteensä), kun professorisetä ensin järjesti ja sitten uudelleenjärjesti ihmiset istumaan saliin. Aivan aluksi oli nimenhuuto, jonka mukaan mentiin istumaan kaksi täytetän, yksi tyhjä -periaatteella joka toiseen riviin. Tenttejä oli kolmea erilaista (saman kurssin kuitenkin) jaossa, mutta silti erinäistä järjestelyä harjoitettiin vielä tämänkin jälkeen aivan käsittämättömällä logiikalla, etteivät ketkään vain onnistuneet tekemään ”kuviota” joka mahdollistaisi lunttaamisen. Mutta niin kuin kämppikseni totesi ”me nyt vaan luntataan, jos pystytään”. Paheksuvia tuhahduksia loin, ei meillä Suomessa vaan. Kaiken tämän säädön jälkeen, kun vieressäni istuva nainen mainitsi, ettei pääse luennoille, joten ei ehkä osaa tenttiasioita, professorisetä vain sanoi, että no katsotaan nyt sitten että miten arvostellaan se hänen tenttinsä. Mistä lähtien se, ettei käy luennoilla on syy olla osaamatta tentissä?

Tänään tiistaina taas tunsin itseni vielä tyhmemmäksi kuin tentissä eilen, kun kävin ostamassa lankaa ja puikot villasukkien tekoa varten (villasukat ne saappaisiin kuuluu vaikka kuinka olisivat italialaista designia). Lankakaupan täti katsoi minua kuin hullua, kun kerroin haluavani lankaa sukkia varten. Varmisti vielä pariin kertaan, että ihan sukkiako varten. Sitten kysyi vielä mukana olleelta ystävältäni(vähemmän turistin näköinen), että niin haluaako tämä tässä tehdä itse ne sukat, johon ystäväni kovasti myönteli. Keskusteluun liittyi vielä kaupan toinen työntekijä sekä yksi kaupassa ollut asiakas (joka myönsi, että sukkia kudotaan todellakin viidellä puikolla). Kaiken tämän kummastelun, häärimisen, pyörimisen ja laatikoiden kaivelun jälkeen sain kuin sainkin lankaa ja puikot. Ensin tuli kyllä sellainen olo, että olenkohan sittenkin hullu, kun haluan kutoa sukat, koska selkeästi se on tosi kummallista. Sitten tuli sellainen olo, että pitääköhän viedä ne sukat sitten näytille sille tädille, ettei sille jää mitään epäselvyyksiä sen suhteen, että sukkia todellakin voi kutoa. En oikein ymmärrä mikä tilanteessa oli niin kummallista tädille, sillä olen kuullut puhuttavan, että joskus jossain joku täkäläinenkin olisi kuitenkin sukkia kutonut... Nauratti kyllä kun pääsin pihalle lankoineni.

Sadesää muuten jatkuu, mutta olen tainnut tulla sille jo immuuniksi. Tänään huomasin ajattelevani, että on se hyvä ettei ole niitä monsuunisateita täällä vaan vaikka sataa koko ajan niin ei koko aikaa kauhean kovaa. Sitä tuskin enää edes huomaa, että ei ole montaakaan kuivaa vaatetta päällä. Terveisiä vaan sinne missä järvetkin jo jäätyy ennenaikojaan...

Sadetta pitelemässä

Joulukuu lähestyy, televisiossa kerrottiin joulunajan alkavan huomenna ja talvi on kai tullut tännekin. Ehkä. En oikein tiedä millainen sen talven täällä kuuluisi olla. Nyt on kuitenkin kolmen viikon ajan satanut joka päivä ja lämmitys oli päällä jopa tänä aamuna kun heräsin (eli nyt kai on sitten kylmä). Tevere kuulemma tulvii jo yli äyräiden, mutta onneksi asun mäen päällä maan alla, enkä maan alla joen rannassa. Tällä viikolla tein palveluksen varpailleni ja ostin kumisaappaat. Ensi viikolla ehkä taivun jo sateenvarjoonkin... Sää myös vaihtuu kirkkaasta taivaasta ukkoseksi uskomattoman nopeasti, joten mikään ulos vilkuilu ennen lähtöä ei auta varustuksen valinnassa, pitää olla varautunut kaikkeen. On yllättävän kylmää, sillä tämä kosteus ja sumu iltasella ovat kyllä ihan omaa luokkaansa (niin, että Millakin ottaa sen villakangastakin vaan mukaan kun tulee ja jättää ne minihameet kotiin). Mutta edelleen, enhän voi palella sillä olen suomalainen. Jos italialaiset antaisivat intiaaninimiä, olisin jo varmasti ansainnut Paleleva-suomalainen nimikkeen. Useamman kerran olen tullut esitellyksi eri ihmisten toimesta jotenkin näin: ”Hän on Laura, suomalainen jolla on aina kylmä.” Näin sitä Suomi-kuvaa rakennetaan, ja kertomalla lemmikkipingviineistä tietenkin.

Sateisella säällä on hyvä jäädä sisälle lojumaan, joten nyt voinkin kertoa vähän italialaisesta tv-tarjonnasta. Ensinnäkin tämä iänikuinen dubbaus. Onhan se aika hämmentävää, mutta kyllä siihen tottuu. Italiaiset ovat kuulemma maailman huippuja tässä touhussa, mutta väkisinkin tulee mieleen, että kyllähän varsinkin alkuperäisistä vitseistä osaa ei vain saada kääntymään huulisynkkaan. Italialaisista ohjelmista ei kuitenkaan ole pulaa jos päättää totaalikieltäytyä katsomasta kun Sookie, Ridge ja kuka-se-nyt-oli tai Dawsons Greekin (koska tätä näytettiin suomessa 1900 vai koska se oli?) tyypit huokailee italiaksi. Tämä on selkeästi tv-visojen luvattu maa ja niistä voi voittaa ihan uskomattomia summia rahaa (vaikka 100milj.) silkalla tuurilla. Kilpailijoita selkeästi valitaan viihdyttävyyden perustein; harvemmin kilpailemassa on vähemmän kauniita ja vähemmän karismaattisia ihmisiä (vai ovatko kaikki italialaiset sittenkin kauniita ja karismaattisia?).

Jos täällä jotain kuitenkin osataan mielestäni tehdä hyvin, niin pilaa poliitikoista (no jos meillä olisi Silvio, niin kai meilläkin oltaisiin aktiivisempia tälläkin saralla). Muutenkin on kyllä äärimmäisen viihdyttävää stand uppia ja eräs ohjelma joka poliitikoiden häiriköinnin lisäksi käy ”haastattelemassa” (ahdistelemassa) ihmisiä, jotka suorittavat erinäisiä huijauksia tai vääryyksiä kanssaihmisille. Pienenä miinuksena tietysti ohjelman toimittajan osakseen saama suhteellisen suuri määrä väkivaltaa, kun eihän sitä kukaan nyt halua jäädä kiinni huijauksistaan ja menettää elantoaan. Esimerkiksi jos toimii ennustajana/tietäjänä ja veloittaa siitä tuhat euroa manaukselta. Tällekin ohjelmalle löytyy varmasti tästä maasta kiitettävästi materiaalia samoin kuin löytyy hyviä lavasteita historiallisiin saippuaoopperadraamoihin (komeat linnat ja avarat kaula-aukot toimii vaikka vähän heikommallakin juonella).

Henkilökohtaiset suosikkini ovat kuitenkin yhden hienon naisen juontamat ja tuottamat ohjelmat, joista toisessa eläkeläiset etsivät itselleen treffiseuraa (keski-ikä yli 70). Kyllä se on kuulkaa niin, että tälläiselle olisi kysyntää Suomessakin. Joukko miehiä ja naisia tapaavat tälläytyneinä ohjelmassa ja päättävät kenen kanssa haluaisivat mennä treffeille ja miten siitä edetään. Ja treffailla voi sitten vaikka kaikkien tätien kanssa, jos sattuu olemaan se joukon gigolo. Älkäähän kuvitelko, että ikä tähän vaikuttaisi mitään, siellä on suurta draamaa ja viettelyksen makua niin, että helemat paukkuu. Tietysti oman säväyksen tähän parinetsintään antavat heidän lapsensa, lapsenlapsensa ja lapsenlapsensa. Treffit pimeässä jää niin kakkoskeksi. Toinen lempparini on ”Sinulle on postia” -ohjelma, johon tavalliset ihmiset pääsevät tappelemaan, kiittämään tai yllättämään lähimmäisiä. Ohjelma on toteutettu äärimmäisen hyvin ja paikalle saapuu aina joku, joka on tapellut jonkun (yleensä perheenjäsenen tai puolison) kanssa ja haluaa sopia. Vastaavasti joku haluaa yllättää tuttunsa, kiittää häntä olemassaolosta ja antaa mahdollisuuden tavata joku kuuluisuus/idoli. Kutsuttava henkilö ei saa ennen ohjelmaa tietää kuka hänet on kutsunut ja mistä syystä, mutta hän voi luonnollisesti jättää tulematta paikalle. Kaipa sitä useimmiten ei hirveän montaa ihmistä ole joiden kanssa on ilmiriidoissa, joten arvata saattaa kuka on kutsunut. Studiossa sitten ihmiset istuvat valtavan kirjekuoren molemminpuolin ja kuori aukeaa ja näyttää ruudulla toisella puolella istuvan naaman. Siinä sitten luetaan sitä kirjettä ja on kaikkea oheisjuttua ja itketään ja pyydetään anteeksi ja riidellään ja niin edelleen. Ihan mahtavaa. Lopussa kutsuttu saa päättää ”avaako kirjeen” eli esimerkiksi antaako anteeksi ja siten se valtava kirjekuori siirtyy pois ihmisten välistä ja taas itketään ja halataan ja kaikkea tai kutsuttu kävelee tylysti ulos. Tätä voisi myös harkita Suomeen. Siellä Pirkko istuisi ja kuuntelisi kun Repa on tosi pahoillaan siitä kun viime viikonloppuna tanssi Ritvan kanssa paikallisessa. Osallistujista saisi kunnon suomalaiseen tapaan irti kolme sanaa ja se kirjekin olisi oikeesti kortti jossa lukisi ”sori”. Lopulta Pirkko sanoisi ”okei” ja he lähtisivät viettämään iltaansa paikalliseen koskematta toisiinsa. Ehkä kuitenkin italialaiset ja suuret tunteet (joista puhutaan) toimivat paremmin tässä yhteydessä.

Nyt ei muuta, eiköhän tässä ollut jo liikaakin. Hyvää joulunalusta kaikille!

Mitäänsanomaton viikko

Houkuttelevan otsikon myötä haluat varmaan kuulla lisää? Eilen kävin itseni kanssa seuraavanlaisen keskustelun (en ääneen!), joka johti tähän kirjoitukseen.
Laura: Tänään täytyy kyllä kirjoittaa blogiin jotain...
Laura: No niin täytyykin.
Laura: Harmi, ettei ole oikein mitään sanottavaa...
Laura: Miten niin ei ole mitään sanottavaa? Kai sitä nyt jotain tapahtui tälläkin viikolla...
Laura: Ei kyllä tapahtunut. Kovin mitäänsanomaton viikko.
Laura: Oho. Niin taisikin olla. Pelkkää arkea.
Laura: Oho. Mistä lähtien tämä on ollut pelkkää arkea?
Laura: Aww. Olen kotiutunut!
Laura: Hienoa, voin aloittaa tylsistymisen.

Olen siis tällä viikolla käynyt luennoilla, ollut käymättä luennoilla, lukenut koulukirjoja ja teeskennellyt lukevani koulukirjoja. Keskiviikkona kävin pallonpotkimisharjoituksissa ja torstaina joogassa. Olen käynyt kaupassa, pessyt pyykkiä ja leiponut keksejä. Siis voiko banaalimpaa ollakaan! Ihan mahtavaa.

Arkisen viikkoni kohokohtia olivat kuitenkin löytämäni kauppahalli, uusi sitruunapuu, piilolinssien sovitus ensimmäistä kertaa elämässäni, se, että tapasin tuttuja kadulla(oon niinku piireissä), onnistuin istumaan paikallani ja lukemaan koulukirjaa ainakin tunnin.

Tylsistyessäänhän ihminen alkaa kuluttamaan aikaansa mitä kummallisimmilla tavoilla (siis muillakin kuin palloa potkimalla), itse olen alkanut miettimään lokalisoituja sanontoja. Toistaiseksi olen keksinyt: ”Suhteellista kuin kaistat Italian liikenteessä” ja ”Kaikella on rajansa, silläkin montako Madonna ja lapsi -maalausta on ihmisen tarkoitus nähdä yhdessä elämässä”. Uskon, että näistä jalostuu vielä ihan kuolemattomia lausahduksia kaikille suomalaisille teekkareille jotka on n.24 vuotiaita naisia ja tulee opiskelemaan Roomaan funktio-ohjelmointia... Ihan vaan bisnesideana magneettikauppiaille, mieletön mahdollisuus rikastua.

Laitan nyt ne uudet piilolinnssit silmiin ja lähden ottamaan pallosta naamaan. Ihan tosi mitäänsanomatonta viikonloppua sulle!

EDIT: Mulla on ihan hyvä naama. Hyvänaamaisen lapsen on äiti kasvattanut.

FAQ – UKK

Koostin teille usein kysytyistä kysymyksistä vastaukset. Uusia kysymyksiä otetaan vastaan.


Onko siellä kivaa?
On, yleensä. Keskimäärin tykkään elämästä täällä oikein paljon. Pidän tästä kulttuurista ja arjen rytmistä, iloisista tai todella vihaisista ihmisistä, suurieleisestä keskustelusta, hyvästä asiakaspalvelusta ja muusta tehottomuudesta, siitä että aina on aikaa kysyä kuulumisista tai miksi ihmeessä suomalainen tyttö on täällä. Useimmiten koen olevani erittäin onnellinen ja onnekas ollessani täällä, huonoja päiviä tulee kun joskus kaikki vain tuntuu liian vaikealta.

Millanen ilma siellä on?
Tämähän vähän vaihtelee, mutta viime aikoina on satanut todella paljon (ostan kumpparit heti kun ehdin, toistaiseksi kuljen sukat märkinä). Lämpötila nousi vielä viime viikolla pariksi päiväksi yli kahdenkymmenen, mutta aika koleaa on jo muuten. Vaikka asteita olisikin näennäisesti ihan mukavasti, on kosteus kylmääkin kylmempää, eikä sitä pääse karkuun. Tällä viikolla meidän talossa laitettiin keskuslämmitys päälle. Se toimii jotenkin niin, että se on päällä vain illalla noin klo 18-21, mikä tuntuu vähän oudolta, mutta täällä on tapana vain lämmittää kämppä ja sitten pitää lämpö sisällä...

Mitä oot syönyt tänään?
En syö pastaa joka päivä, enkä pizzaa, en oikeastaan edes joka viikko. Sen sijaan mozzarella on henkilökohtainen heikkouteni, mutta sen syöminen joka päivä ilmeisesti ei ainakaan laihduta. Koitan löytää täysjyvätuotteita, mutta se on aika haastavaa ja siksi ostan nykyään esim. leipää vain aniharvoin. Lihaa en oikeastaan syö enää senkään vertaa kuin aiemmin eli ollenkaan, sen sijaan pavut on Italiassa pop. Haluaisin oppia kokkaamaan mustekalaa, sillä sitä voisi ostaa tuoreena lähimarketista. Kouluruokalasta saa 2,03e hintaa tarjottimellisen ruokaa, joka sisältää pastan/risoton, kasviksia/salaatin, lihaa/kalaa/pizzaa, hedelmän ja leipää sekä juomiseksi vettä ja limsaa. Meidän ruokalamme on vähän kökkö, syödäänkin kertisastioilta joka tuntuu tosi pahalta, mutta olen päätellyt astioiden pesemisen olevan täällä kenties kalliimpaa... Kerran olen käynyt toisessa ruokalassa, joka oli suomalaista keskivertoravintolaa parempi, mutta se on valitettavasti kaukana meidän tiedekunnasta. Alan olemaan eväiden kannalla. Ruokatunti on muuten koulussa aina 13-14.

Ootko saanut kavereita?
Olen. Minulla on oikein mukavia uusia ystäviä yliopistolla, kämppis kotona ja sitten tietysti ne espanjalaiset, jotka potkii palloa ja satunnaisia joogatuttavia. Pari kaveria on jäänyt vaihtarivuodelta, jotka sattuvat asumaan Roomassa.

Onko koti-ikävää?
Ei. En ole vielä toistaiseksi kertaakaan toivonut voivani palata tai tulla käymään Suomessa. Vaikeina hetkinä saatan toivoa, että kaikki ei olisi niin hirveän italialaista vaan vähän tutumpaa. Erinäisiä ihmisiä ja asioita (kahvihetki Iidesrannassa tai Teemun perunamuusi ja Sarin kanssa aamusalille) tulee välillä kaivattua, mutta tiedän, että tämä on vain vaihe elämässä ja loppuu aikanaan. Palaan sitten taas niihin muihin asioihin, jotka haluan säilyttää elämässäni.

Tuutko käymään Suomessa?
En tiedä. Toistaiseksi en ole päättänyt ainakaan mitään ja joulun olen täällä äidin kanssa.

Koska sinne voi tullä käymään?
Koska vaan! Valitettavasti en kuitenkaan voi majoittaa kotonani kuin max. yhtä ihmistä kerrallaan (tai kahta päällekkäin) ja sekin riippuu kämppiksten suotuisuudesta. Täältä saa kuitenkin majoitusta ilman hienouksia alkaen 40e/2hlöä/yö tai hostellista sen 15e/hlö/yö. Isommalla porukalla voi vuokrata kämpän, autan kyllä etsimisessä. Lupaan myös toimia matkaoppaana erilaisten monumenttien löytämisessä ja viedä syömään hyviin todella italialaisiin (kauaksi turistirysistä) ravintoloihin (joista saa kuittina ruutupaperille kirjoitetun summan, sis. varmasti verot).

Mitä oot nähnyt?
Paljon kaikkea, niin etten edes tiedä mistä aloittaa. Täällä on todella kaunista, paljon nähtävää ja itse tykkään erityisesti näistä pienistä kujista, rapistuvista taloista ja kukkivista köynnöksistä seinillä. Keskustassa on katseltavaa vähän joka kadulla jos vain muistaa nostaa katseensa maasta (koirankakkaa on aika paljon kaduilla, joten vähän täytyy olla tarkkana).

Puhutko italiaa?
Puhun ja ymmärrän oikein mainiosti, en ole käyttänyt englantia koko reissulla kuin muutaman vaihtarin kanssa puhuessani. Luennoilla kaiken ymmärtäminen on haastavaa, varsinkin kun perussanakirjasta ei juuri ole apua tuon teknisen kielen kanssa. Toisinaan täytyy vain päätellä, että esimerkiksi tietokoneet eivät varmaan Italiassakaan lähetä rukouksia, vaan kenties on kyse jonkinsortin kutsusta tai kyselystä tai pyynnöstä...

Lauran paluu

Aloitin vaellukseni etelään perjantaina 29. lokakuuta kello 6.30 (täältä maan alta). Lopulta 11 tuntia kestäneen matkan jälkeen pääsin vanhaan tuttuun kylään huomatakseni, että mikään ei ollut muuttunut kuudessa vuodessa paitsi keittiön kaapit. Voisi kuvitella, että noin 410 km matkan pystyisi taittamaan vauhdikkaamminkin, mutta tällä kertaa kävi nyt näin. Ensimmäisenä kun pääsin metrolla bussiasemalle, sain kuulla, että kaikki kyseisen perjantain bussit Basilicatan suunnalle olivat täynnä (olisi pitänyt varata paikka etukäteen). Palasin siis metrolle, menin rautatieasemalle ja hyppäsin ensimmäiseen junaan kohti Baria. Ensimmäisen kerran juna pysähtyi noin klo 10 ja junan sisällä sana kulki lakon alkaneen. Junien lakko, joka kestäisi aina kello 18 asti illalla (laskeskelin jo, että joutuisin viettämään yöni tien päällä). Raiteilla oli kuulemma joku meidän edessämme ja vähänhän se on vaikeaa mennä junalla siitä sitten ohi. Reilun puolen tunnin pysähdyksen jälkeen jatkoimme kuitenkin matkaa, mutta pysähtelimme kaikille pikkuasemille, sillä kyytiin oli nousuttu matkustajia siitä pysähtyneestä junasta. Mysteeriksi jäi, oliko se yksi juna mennyt yksin lakkoon ja miten siitä sitten lopulta mentiin ohi... Kerran sitten vielä pysähdyttiin teknisen vian vuoksi, mutta siitä tuli oikein kuulutuskin. Kuulutus kertoi myös, ettei ole tietoa kuinka pitkäksi aikaa pysähdytään. Lopulta pääsin kuitenkin sillä ihan samaisella junalla Bariin asti josta vaihdoin paikalliseen kahden vaunun lähijunaan joka oli aivan täynnä ja kyykin sen kyydissä vielä 1,5 tuntia päästäkseni jo suht läheiseen kylään josta minut tultiin hakemaan. Aina ei voi kyllä tietää, että kuuluuko nauraa vai itkeä. Yleensä ensin naurattaa ja sitten itkettää.

Vaihtariperheessäni kaikki oli kutakuinkin kuin ennen, mitä nyt keskimäärin olimme kaikki vanhentuneet sen kuusi vuotta. Ruoka oli hyvää ja sitä oli syötävä ihan liikaa. Käsin tehdyt lasagnelevyt ja tuoreet ruoka-aineet kuitenkin tekevät tästä velvollisuudestä vähemmän vaikeaa. Perheen poika menee ensi kesänä naimisiin ja toivottavasti minäkin pääsen juhlimaan mukaan. Kylässä ihmiskato uhkaa kovasti, vanhasta keskustasta saisi kuulkaa kesäasuntoa halvalla jos jotakuta kiinnostaa. Tapasin myös vanhan italiankielen professoressani ja vaihtariyhdistyksen entisen puheenjohtajan, joka ei nyt ollutkaan kuuden vuoden jälkeen 106-vuotias. Ilmeisesti 17-vuotiaan maailmankuvassa (vaikkakin kansaivälisten kokemusten rikastamassa) ei ole mahdollista erottaa toisistaan ikäluokkia n. 30:n vuoden jälkeen. Kyseinen rouva muuten korjasi lausuntani painotuksia edelleen yhtä rautaisella otteella, hieno nainen hyvällä asialla kaikinpuolin. Kylässä sijaitsee edelleen vaihtariyhdistyksen Basilicatan (yksi kenties ainoa) keskus, jossa hoidetaan vuosittain useiden nuorten asioita ja ongelmia kodeissa kaukana kotoa. Sain kuulla olevani kylän 13. tänävuonna takaisin vierailulle tulut entinen vaihto-oppilas. Kun miettii, että kylässä on noin 5000 asukasta voi päätellä vaihtareiden kotiin ottamisen olevan keskimäärin yleisempää kuin monissa muissa paikoissa...

Palasin takaisin Roomaan seuraavana tiistaina vain reilun 6 tuntia kestäneen linja-automatkan jälkeen levänneenä, hyvin syötettynä ja viikunahillopurkki matkassa. Täällä maanantai oli pyhäpäivä, itse asiassa kaikkien pyhimysten päivä (minäkin kävin kunnon katolilaisessa messussa!) ja tiistai taas oli kaikkien kuolleidein päivä, mutta kuitenkin normaali arkipäivä jolloin on vain tapana käydä hautausmaalla. Viime viikko menikin sitten viikonloppua odottaessa, mutta se mitä silloin tapahtui onkin kuulkaas jo ihan toinen tarina... Nyt koitan löytää kadonneen opiskelurytmini ja koodata ahkerasti.

Tässä vielä pari satunnaista kuvaa. Vähän maisemaa siitä, miltä etelä-Italiassa näyttää horisontti kylistä kukkuloilla. Sitten vielä äärimmäisen kummallinen pieni hedelmä jota kasvoi pensaassa pihalla ja joka maistui juuri sille miltä se näyttää.