Paistaa se päivä joskus maan allekin

Laura tilittää: ”Taivuin paineen alla, mutta löysin onnen”

Olen ollut nyt kolme yötä Roomassa ja kaikki on kutakuinkin hyvin. Päädyin ahdistuneena ja väsyneenä etsimiseen ottamaan yhden aiemmin näkemistäni huoneista, joka on aika pieni ja juurikin se joka on osaksi maan alla. Täällä oli kuitenkin saatu remontti valmiiksi ja viihdyn hyvin. Myös halvemmalla ei varmaan omaa huonetta saisi. Tänään saapui toinen kämppiksenikin ja hän (ja hänen perheensä) on oikein mukava. Toinen kämppikseni on asunnon omistajan tytär ja häntä en ole paljon vielä nähnyt.

Ensivaikutelma Roomasta on... iso, likainen, jäätävä liikenne, paljon kissoja, henkeäsalpaavia raunioita ja rakennuksia, lämmintä. Lähikauppaan mennessä täytyy ylittää 5+5 kaistainen tie ja metroasemalle kävelee n.5 minuuttia. Täällä asunnossa on yllättävän hiljaista ja rauhallista (ei tarvitse kuunnella muiden vessassa käyntiä). Täällä on (kuten yleensä) lukittu portti, että yleensäkin pääsee talon pihaan, lukittu ulko-ovi rappuun ja sitten vielä asunnon saa lukittua parilla lukolla. On aika turvallinen olo ja paljon avaimia. Ja sitten tietysti on vielä ne kalterit ikkunassakin.

Näinä muutamana päivänä olen käynyt Erasmus-tapahtumissa parilla kierroksella kaupungilla, piknikillä Circo Massimolla, istumassa iltaa ulkona... Ilmeisesti olen ainoa suomalainen vaihdossa tässä yliopistossa ja jännityksellä odotan onko luennoilla yhtään toista tyttöä... Kurssit kuulemma alkavat huomenna, mutta koska minulla on aika kv-toimistoon ilmoittautumaan vasta torstaina, en oikein tiedä mitä tässä pitäisi tehdä. Ilmeisesti ei mitään. Tämä nyt taas on vaan tätä, Italiaa.

Jälkipuhe Perugialle

Perugiasta vielä sen verran, että kielikurssin tentistä pääsin läpi ja kainalossa on nyt 6CFUta eli melkein opintopistettä (kai). Lähtöä tehdessäni ostin pienen matkalaukun jonka avulla vältyin rintareppu-selkärinkka-yhdistelmästä Roomaan matkustaessani (ilmankin oli tarpeeksi hankalaa ruuhkametrossa, ensimmäiseen en edes mahtunut vaan jäin laiturille kuin nalli kalliolle). Matkalaukkukaupan setä oli ihan mahtava tapaus ja olisi kovasti halunnut tarjota minulle perinteisen Perugialaisen illallisen (hänen äitinsä on kuulemma oikein hyvä kokki:D). Käski tulla poikkeamaan, jos vielä joskus tulen Perugiaan ja antoi käyntikorttinsa (oli muuten kolmas käyntikortti jonka sain kuukauden sisään yli 60v mieheltä...). Tämä oli taas sarjassamme ”vain Italiassa käy näin”, mutta hyvässä mielessä eikä siinä ”oho tänäänkin on lakko” -mielessä. Kuukauden kestänyt pohjekramppinikin helpottaa muuten jo kun ei tarvitse koko aika kulkea mäkeä.

Nyt siis näin ja hyvää maanantaita ja alkavaa viikkoa kaikille!