Tiedätkö sen tunteen kun tulet luentosaliin pikkusen myöhässä ja 150 italialaista kääntyy katsoon sua ja sitten mietit, että onkohan tämä oikea sali ja yhtään paikkaa ei ole vapaana ja sitten istut siihen rappusille jonon jatkoksi ja huomaat, että ei se ollut oikea sali? Ja sitten nouset ja ne kaikki 150 italialaista kääntyy katsomaan taas ja yrität luikkia sieltä salista vähin äänin pihalle? Ai et tiedä? No mä tiedän sen tunteen, se on aika jännä tunne!
Olen nyt kahtena päivänä harrastanut kurssisurffausta ja käynyt viiden eri kurssin luennoilla ja tuon yhden kurssin luennolla vahingossa poikkeamassa. En pääse kirjautumaan yliopistoon ennen torstaita ja sen jälkeen on etsittävä insinööritiedekunnan vastaava joka kertoo lopulta mille kursseille minun pitäisi/kuuluisi/olisi mahdollista mennä. Ja kurssit siis alkoivat maanantaina. Innokkaana opiskelijana halusinkin nyt ottaa varaslähdön ja käydä katsomassa vähän mitä kurssien sisältöön oikeasti kuuluu (niiden, jotka olen suunnitellut suorittavani) ja miltä ne vaikuttavat. Aika vaikuttavia ovat. Luennoijan puheen seuraaminen, ymmärtäminen ja sitten vielä asiasisällön käsittäminen vaatii ihan järkyttävän paljon energiaa ja keskittymiskykyä (jota tunnetusti omaan keskiverto oravan lailla). Suunnilleen viidennes käytetyistä sanoista oli vieraita ja tietotekninen sanasto, joka on otettu lähes suoraan englannista lausutaan sellaisella italialaisella aksentilla, ettei niitäkään sanoja välttämättä ymmärrä aina. Voi soppa johon olen lusikkani tuikannutkaan! Ettei nyt vaan tulis kelalle selitettävää tästäkin vuodesta...
Mutta siis äärimmäisen huvittava päivä kaikkiaan! Hauskaa oli kuulla ihmisten kuiskailevan vieressäni ”Pitäisköhän sille sanoo, ettei se ehkä oo oikeessa paikassa?” ja ”Mutta ei se varmaan ymmärrä.”. Ihan hulvatonta. Kursseilla oli kuin olikin muutamia tyttöjäkin, mutta en varsinaisesti voi sanoa sulautuneeni joukkoon. Juuri silloin kuin haluaisi olla ihan sitä samaa harmaata (täällä vähän tummemman harmaata kuin meillä) massaa kuin kaikki muutkin, kun ei oikein tiedä mitä pitäisi tehdä ja miten päin olla, niin ei voi paeta mitenkään. Supisuomalaisen naamani lisäksi myös hiukseni ja vaatteeni huusivat selkeästi ”ei-italialainen”. Hämmentävää, paljonko tuijotusta sitä voi saada ihminen osakseen vaikka ei varsinaisesti tee mitään ihmeellistä. Nyt täytyy vähän kerätä rohkeutta ennen kuin varsinaisesti aloitan ne suoritettavat kurssini. Ja ehkä käydä ostamassa maastoon sulautuvat vaatteet...Ja hiusväri... Ja itseruskettavaa voidetta...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti