Terveisiä kaivosta! – elämäni turistina

Kuluneena viikonloppuna harrastimme vähän turistina olemista täällä Perugiassa. Italiassa riittää nähtävää ja ihmeteltävää niin sen vanhaakin vanhemissa, historiallisissa, monumenteissa samoin kuin tämän päivän elämässä ja hulinassa. Sunnuntain turistikierroksen (vain meidän muutaman opiskelijan, ei siis mikään ohjastettu kierros:) yllättävin kohde oli vanha etruskien rakentama kaivo jonka sisälle pääsee käymään. Vaatimattomat kaivon reunat maan päällä eivät luvanneet mitään ihmeellistä, mutta itse 36m syvä kaivo, jonka halkaisijakin oli metrejä (?) ja jonka kaikista seinistä lorista valui vettä oli mahtava(miten ne on sen tehnyt??). Samoin jaksan ihmetellä näiden valtavien ja yksityiskohtia täynnä olevien kirkkojen mahtavuutta. Myös arkeologinen museo oli vaikuttava, mutta ei näistä nyt sen enempää. En kuitenkaan osaisi kertoa niiden taiteesta tai historiasta mitään... Ostakaa siis matkaopas näitä varten :)

Tämän päivän Perugian mielenkiintoisista puolista haluaisin nyt mainita kaksi. Ensinnäkin, kuten jo mainitsinkin jossain aiemmin, korkeuserot täällä ovat melkoisia. Kaupunki tarjoaa liikkumista helpottamaan liukuportaita ja hissejä kaupungin sisällä. En ollut ymmärtänyt kuinka tarpeellisia nämä todella ovat ennen kuin sunnuntaina kierrokselta palatessamme tulimme näitä liukuportaita hyödyntäen takaisin vanhaan keskustaan. En tiedä monestako kymmenestä metristä nyt puhutaan, mutta huhhuh. Kyllähän sitä alamäkeä menee, mutta ylös tuleminen onkin sitten toinen juttu.

Toinen asia, joka saa minut hymyilemään aina kun kuulen haitarin äänen, on katusoittajat täällä. Kaunottaresta ja kulkurista tuttu kohtaus spagettia syövistä koirista tuli heti mieleeni kun kuulin moista soitantaa keskustassa. Eräs katusoittaja täällä kuitenkin soittaa vain Amelie-elokuvan soundtrackia uudelleen ja uudelleen. Sehän on oikein mukavaa kuultavaa illan hämärtyessä italialaisella aukiolla, suihkulähteen katveessa. Opaslehtinen opiskelijoille kuitenkin kertoo tässä olevan takana muutakin; kysyttäessä kyseiseltä katusoittajalta eikö hän koskaan kyllästy soittamaan näitä kappaleita aina ja uudelleen, hän kertoo, että ei. Sillä hän on se joka soittaa kappaleet myös kyseisessä elokuvassa... Ne taisivat olla niitä toisenlaisia aikoja Ranskassa Alessandrolle. Taidan heittää lantin seuraavan kerran kun näen (kuulen) häntä kiitoksena hyvästä musiikista ja hänen tarinastaan, joka jotenkin saa minut aina hyvälle tuulelle. Todistin kuitenkin myös katusoittajan elämän pimeää puolta, kun eräänä päivänä keskusaukiolla kaksi katusoittajaa riitelivät suureen ääneen ilmeisesti reviireistänsä (vrt. Gilmoren tytöt, ne ymmärtää jotka ymmärtää). Tämän opetus: Italiassa kannattaa ostaa paniini ja istahtaa ennemmin ulos piazzan reunalle syömään; koskaan ei tiedä millaisen shown saa kaupan päälle!