Olen lòytànyt kodin. Nyt ymmàrràn miksi tànne voi tulla ilman asuntoa. Otin vaarin ulkomaalaisille jaetusta opaskirjasta (yksityiset ilmoitukset kai melkoinen viidakko ja en ole mikààn Tarzan) ja otin yhteyttà vuokravàlitystoimistoon saadakseni edes jonkun nurkan johon pààni kallistaa hieman edullisemmin kuin hostellissa. Ja nàin se siis Italiassa tehdààn: Soita vuokravàlitystoimistoon, mene kàskystà toimistolle, astu ulos toimistosta 45 min myòhemmin avaimet kàdessà, maksut maksettuna, vuokranantaja ja hànen vaimonsa tavattuna ja heidàn kaikkien lastenlastensa opiskelut, iàt ja harrastukset kirkkaana mielessà, asunto nàhtynà ja kuitit kàdessà. Lopputuloksena mukava huone rauhallisessa asunnossa (mità nyt kaikki melu kadulta kuuluu seinien làpi), jossa tàllà hetkellà lisàkseni asuu vain n.55v amerikkalainen nainen. Ja kaikki tàmà suotuisaan 21e hintaan. Kiitos!
Muuten olen tàssà tarkastellut kaupunkia ja etsinyt mukavia supermercatoja, leipàkauppoja, lihakauppoja ja juustokauppa on vielà hakusessa. Perjantaina olivat ensimmàiset luennot, kielikurssini tààllà Perugiassa kestàà siis syyskuun loppuun ja tàmàn jàlkeen minun pitàisi olla pàtevà opiskelemaan loppulukuvuosi italiaksi Roomassa. Italianopettajani (no yksi heistà) on melkoinen signora ja mietin useasti kolmen tunnin imperfekti-luennolla, ettà olisiko epàkohteliasta ottaa korvatulpat luennolle mukaan. Mutta ehkà kova ààni onkin opintojen àiti, eikà suinkaan kertaus.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti